Jari Gröhn BLOGI
R1200038 Pelin
oppiminen
A705L12
03.12.2012
Johdanto
Tässä tekstissä käsitellään pelin
oppimista ja mikä pelin opettamisessa on keskeistä. Käytän esimerkkilajina
jalkapalloa, koska siitä lajista minulla on eniten kokemusta ja tietoa. Peliä
voidaan opettaa monella eri tavalla, mutta pallopeleissä vaadittavien taitojen
opettelussa tulisi huomioida se, että miten ihminen oppii. Ennen kuin pelin
oppiminen kurssi alkoi ja ennen tutustumista pelikeskeiseen opettamiseen olen
miettinyt aina, että esim. jos halutaan tulla jalkapalloilijoiksi, niin silloin
harjoitusten on oltava pelinomaisia eikä pelkkiä taitoharjoituksia. Tulen
käsittelemään tekstissä tarkemmin asiaa. Oman peliura on kestänyt 20-vuotta ja
sinä aikana joukkueharjoituksia ja kokemusta lajista on kertynyt. Pyrinkin käyttämään
sitä kokemusta hyväksi tässä kirjoituksessa ja saamaan vastauksia kysymyksiin. Valmentajien rooli on miettiä millä
oppimistyyleillä pelaajat oppivat parhaiten. Peli opitaan mielestäni pelaamalla
ja pelinomaisilla harjoituksilla.
Pallopelien
opettaminen
Ihmiset ovat erilaisia oppijoita ja sen
perusteella oppiminen tapahtuu erilaisten oppimistyylien mukaan. Jokaisella on
jokin vallitseva oppimistyyli, mutta jokainen voi vaihdella tiedon
prosessointitapaa riippumatta omasta vallitsevasta tyylistä. On olemassa
erilaisia määritelmiä tyyleille. Yksi tunnetuin luokittelee ihmiset auditiivisiin
(oppii parhaiten kuulemalla), visuaalisiin (oppii parhaiten näkemällä) ja kinesteettisiin
(oppii parhaiten tuntemalla). (Jaakkola 2010, 18–19.) Koska ihmiset ovat
erilaisia oppijoita, valmentajalla tulisi olla myös erilaisia opetusmenetelmiä
käytössään.
Eräs kouluni opettajista kysyi
kysymyksen: mitkä ovat valmentajan tärkeimmät ominaisuudet?. Ja minä vastasin
yhtenä ominaisuutena lajitaidon. Opettaja oli sitä mieltä, että sillä ei ole
mitään väliä osaako valmentaja pelata itse esim. jalkapalloa, mutta kunhan hän
osaa opettaa sitä. Aloin miettimään asiaa monelta eri kantilta ja se herätti
paljon kysymyksiä. Joudun myöntämään kylläkin sen, että se ominaisuus ei ole
niin tärkeä mitä heti aluksi tuli
mieleen, mutta kyllä siitä hyötyä ainakin on. Perustelen asian sillä, että
pelaajat jotka oppivat kinesteettisesti, he näkevät valmentajan antaman esimerkin.
Esim. jalkapallossa taitoharjoituksessa jossa pallo otetaan reidelle haltuun ja
palautetaan ilmassa jalalla toiselle pelaajalle. Valmentaja katsoo suorituksen
jolloin hän OSAA auttaa pelaajaa tekemään suorituksesta mahdollisemman hyvän.
Esim. vartalon asento, jalan asento, rytminvaihdokset. Tämä esimerkki pätee
enemmänkin nuorten valmennuksessa, jossa mielestäni kuuluisi olla enemmän
valmentajia joilla olisi oma peliura takana. Toki nykyisin on käytössä hienoa
tekniikkaa jolloin valmentaja voi näyttää esim. videokamerasta
"oikeaoppisen suorituksen" jolloin kinesteettiset oppijat oppivat.
Itsellä on kokemusta molemmista valmentajista joilla on erilainen tausta ja
pidän lajitaustan omaavaa valmentavaa parempana vaihtoehtona ainkin
psyykkisesti ajateltuna. Nuorelle pelaajalle on iso juttu saada kenties oma
idoli valmentajaksi. Ainakin itse muistan omalta nuoruusvuosilta kaikki valmentajat
ja apuvalmentajat ketkä olivat entisiä pelaajia. He olivat roolimalleja ja ne
jäivät mieleen. Oppimisen kannalta kumpi sitten on parempi, sitä en osaa sanoa.
Aikuisten valmennuksessa näkee paljon enemmän valmentajia joilla ei ole kokemusta
omasta pelaajaurasta esim. Arsene Wenger, Arsenal. Aikuisilla pelaajilla on jo
lajitaitoa karttunut joten he eivät enää tarvitse ketään näyttämään suoritusta
edeltä. Oma kokemus seurojen halukkuudesta palkata entisiä pelaajia etenkin nuorisovalmennukseen
tukee tätä teoriaa. Itseäni on myös pyydetty valmentamaan nuoria ja kun sanoin,
että en minä osaa valmentaa tai ainkaan en tiedä kun en ole kokeillut niin minulle
vastattiin, että olethan sinä pelannut monta vuotta joten kyllähän sinä tiedät
jo paljon. Tämä vain vahvistaa sitä että lajitaitoa pidetään suurena valttina
valmennuksessa. Ollaanko sitten seuroissa tarpeeksi perillä miten nuoret oppivat
pelin ja tarvitsevatko he siihen lajitaidon omaavan valmentajan vai pelkästään
valmentajan joka on opiskellut lajia pelkästään teoreettisesti?
Oppimisteoriat
Humanistinen oppimisteoria
Humanistinen oppimisteoria pohjaa
fenomenologiseen filosofiaan. Ihminen on sen mukaan aktiivinen toimija ja
hänellä on oppimisestaan sekä vastuu että vapaus.Ihmisellä on teorian mukaan
luontainen itsensä toteuttamisen tarve ja siten opettajan rooli on eräänlainen
sivustaseuraajan ja auttajan rooli. Tässä roolissa opettaja asettaa oppilaille
ainoastaan välttämättömät rajat ja suunnat. Opetuksessa korostetaan yksilön
omaa ainutlaatuista arvoa ja pyritään kunkin oppilaan kasvattamiseen
persoonana. Siihen nähdään keinoina yksilölliset tavoitteet ja yksilöllinen
arviointi. Arvioinnissa pyritään myös välttämään mahdollisuuksien mukaan muihin
vertaamista ja siirtymään oppilaiden itsearvointiin. Opetuksen tavoitteena on
oppilaan kokonaispersoonallisuuden kasvattaminen ja muistitietoa pidetään vain
kasvattamisen välineenä. (Tampereen Yliopisto 2012)
Humanistista oppimiskäsitystä on
jalkapalloilun yhteydessä käytetty usein isojen pelaajatarkkailu- ja
leiritapahtumien yhteydessä. Leirille on esimerkiksi kutsuttu eri pelipaikkojen
pelaajia ympäri Suomea usean joukkueen verran. Leirin yhteydessä pelatuissa
peleissä ei pelaajia ole välttämättä ohjeistettu muutoin kuin kertomalla heidän
oma pelipaikkansa, ohjattu pelaamaan omilla vahvuuksillaan sekä kehottamalla
pelaajia olemaan jännittämättä liikaa ja näyttämään sen minkä osaa.
Pelaajatarkkailun näkökulmasta oppimisteoria tukee pelaajan omatoimista
vastuunkantamista sekä ongelmatilanteista selviämistä yhteistyössä muiden pelaajien
kanssa, mutta myös otaksuttavasti se vähentää tilanteen tuomaa jännitystä.
(Vehkakoski 2011)
Pelikäsitys
Pallopelejä opetettaessa ja lajeissa
joissa pelikäsitys on keskiössä tulisi harjoitusten olla mielestäni
ehdottomasti pelinomaisia. Avaan asiaa esimerkin avulla. Kuvitellaan
Jalkapalloharjoitus jossa harjoitellaan syöttelyä, keskittämistä, liikkumista
ja maalinteko yms. Yksinkertaistettuna keskikenttäpelaaja syöttää pallon
eteenpäin kärkimiehelle, kärkimies palauttaa pallon kk-pelaajalle, kk-pelaaja
syöttää pallon laitaan laitapelaajalle, laitapelaaja kuljettaa pallon päätyä
kohti josta pelaaja keskittää pallon maalille. Laitapelaajan kuljetuksen aikana
kk-pelaaja ja kärkimies ovat menneet maalille tarkoituksena maalinteko. Klassinen
harjoitus jota valmentajat käyttävät paljon harjoituksissaan. Kysymys kuuluu: Kehittääkö
kyseinen harjoitus pelaajien peliälyä? Missä ovat vastustajat? Pelaajat harjoittelevat
jotain mikä harvoin jos koskaan tapahtuu jalkapallopelissä. Eli sitä että ei
ole vastustajaa ketä harhauttaa, ei vastustajaa joka taklaisi sinua, ryöstäisi
sinulla pallon. Eli harjoitus ei ole silloin pelinomainen. Jotta harjoituksesta
saataisiin pelinomainen joudutaan harjoitukseen lisäämään puolustajat. Näille
edellämainituille pelaajille laitetaan niille puolustuspelipaikoille kuuluvat
puolustajat. Keskuspuolustaja, laitapuolustaja, puolustava keskikenttämies. Nyt
pelaajat joutuvat aidompaan tilanteeseen kuin se, että ei olisi vastustajia.
Eli simuloidaan tapahtumia pelinomaisesti. Nyt pelaajat joutuvat harhauttamaan
vastustajansa, heillä on vähemmän aikaa tehdä ratkaisuja ja he joutuvat
miettimään miten tilanne voitaisiin ratkaista jotta maalinteko onnistuisi.
Mielestäni pallopeleissä on turha harjoitella sillä tavalla mikä ei tule
tapahtumaan itse pelissä. Pelaajat voivat syötellä harjoituksissa keskenään
ilman vastustajia, mutta miten se kehittää pelaajaa? Pelaaja ehkä oppii
ottamaan pallon hyvin haltuun jalalla, reidellä, rinnalla ja jopa päällä, mutta
kun muutetaan harjoitusympäristöä pelinomaisemmaksi eli siten, että lisätään
vastustaja häiritsemään haltuunottoa ja syöttämistä tilanne muuttuu täysin. Harjoitus
voidaan keskeyttää välillä ja valmentaja voi kysyä pelaajilta miten he
onnistuisivat parhaiten maalinteossa ja mitä erilaisia suorituksia tulee tehdä.
Tämä valmennustyyli kehittää mielestäni parhaiten koska pelaaja joutuu itse
ajattelemaan asioita eikä toimimaan vaan kuin robotti ilman omaa ajattelukykyä.
Lauri Hakala kertoo blogissaan
pelikäsityksestä seuraavaa: Yleisesti peliäly on tietoa tai tunnetta siitä,
mitä kentällä seuraavaksi tapahtuu, ja sitä kautta kykyä ennakoida liikkeitä.
Toisinkuin usein luullaan, hyvä pelikäsitys ei kuitenkaan ole mikään geneettinen
ominaisuus, joka joillakin ihmisillä on, ja joillakin ei. Se on aina, joka
kerta, harjoittelemalla saatu taito, joka sinunkin on mahdollista oppia.
Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että pelinluku tarkoittaa katseen irrottamista
pelivälineestä ja sen siirtämistä muihin pelaajiin.
Hyvänä esimerkkinä ”peliälystä” käyvät
maailman parhaat shakin pelaajat. He voivat tunnistaa ja muistaa ulkoa jopa
tuhansia erilaisia laudan peliasetelmia. Tämä on, kuten todettu, kiivaan
harjoittelun tulosta. Samalla tavalla parhaat lentopallon pelaajat, muistavat
tuhansia erilaisia pelikentällä tapahtuneita tilanteita. Heille kehittyy
ominaisuus ”tuntea” mitä seuraavaksi tapahtuu.
Tämä on toinen tärkeä argumentti
pelinomaisuuden ja sattumanvaraisen harjoitusympäristön luomiseksi. Pelissä
kaikki on mahdollista, ja sinun tulee kyetä lukemaan vastustajan peliä
katsomalla passaria, syöttäjiä, ja hyökkääjiä oikea-aikaisesti saadaksesi
tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Pikkuhiljaa hermostoosi muodostuu oma
”lentopallokirjasto”, jonka avulla opit muistamaan tilanteita ja lukemaan peliä
paremmin ja paremmin.
Edellä mainitut motoriset ohjelmat ovat
käskyjä liikkeistä ja niiden ajoituksesta. Koska hyvä pelikäsitys auttaa sinua
nimenomaan ennakoimaan tilanteita ja ajoittamaan liikkumisen paremmin,
liikkeesi ja visuaalinen muistisi ovat yhtä ja samaa kirjastoa. Lentopallo
onkin joskus määritelty visuaaliseksi, motorisia taitoja vaativaksi peliksi.
(Hakala)
Pohdinta
Käyttöteorian teko oli tuskainen
prosessi mutta oppimisen kannalta aivan loistava prosessi. Kun vain saisi
kaikki ajatukset kirjoitettua ylös mitä mielessä on pyörinyt, niin olisi saanut
enemmän laajuutta työhön. Opetusmenetelmistä TGFU oli minulle aivan tuntematon
käsite ennen kurssin alkamista mutta tavallaan sen opetusmenetelmän kannalla
olen aina ollut, en ole vain tiennyt sitä. Allekirjoitan kyllä täysin sen, että
peli opitaan pelaamalla mutta silloin valmentajalla tulee suunnitella
harjoitukset siten että pelaajat eivät kyllästy itse peliin. Peliharjoituksista
tulee tehdä erilaisia ja monipuolisia ja vaihdella pelaajien lukumäärää jotta
saadaan pietettyä mielenkiinto yllä. Parhaiten se onnistuu mielestäni laajalla ”harjoituspankilla”
ja sillä että harjoitukset pysyvät tehokkaina eikä liian pitkinä ajallisesti. Opettajan
ohjeissa oli että käyttöteorian luominen ei periaatteessa lopu koskaan joten ei
tämä täydellinen työ voi ja tuskin koskaan tulee olemaankaan, mutta
toivottavasti sain puristettua itsestäni ajatuksia peleistä ja pelin oppimisesta!
Jee kohta pelataan!!!
LÄHTEET:
Sami Vehkakoski.
Ongelmanratkaisukeskeinen opetusmalli ohjattaessa jalkapalloilua siirtymävaiheittain.
Opinnäytetyö. Vierumäen yksikkö. 2011
Tampereen yliopisto. 2012.
Oppimisteoriat. Osoitteessa:
http://www.cs.uta.fi/ipopp/www/ipopp99/maijanen-tuomola/teoria/teoria1.htm.
13.11.2012.
Jaakkola, T. 2010. Liikuntataitojen
oppiminen ja taitoharjoittelu. Juva: PS-Kustannus.
Lauri Hakalan blogi osa 54.
Osoitteessa:
http://www.hotsport.info/index.php?option=com_content&view=article&id=1610:hakalan-blogi-osa-54-pelaamaan-oppiminen-ja-kehittyminen&catid=39:hakalan-blogi