KÄYTTÖTEORIA

Jari Gröhn                                                                       BLOGI                                                      

R1200038                                                                       Pelin oppiminen

A705L12

                                                                                       03.12.2012

Johdanto

Tässä tekstissä käsitellään pelin oppimista ja mikä pelin opettamisessa on keskeistä. Käytän esimerkkilajina jalkapalloa, koska siitä lajista minulla on eniten kokemusta ja tietoa. Peliä voidaan opettaa monella eri tavalla, mutta pallopeleissä vaadittavien taitojen opettelussa tulisi huomioida se, että miten ihminen oppii. Ennen kuin pelin oppiminen kurssi alkoi ja ennen tutustumista pelikeskeiseen opettamiseen olen miettinyt aina, että esim. jos halutaan tulla jalkapalloilijoiksi, niin silloin harjoitusten on oltava pelinomaisia eikä pelkkiä taitoharjoituksia. Tulen käsittelemään tekstissä tarkemmin asiaa. Oman peliura on kestänyt 20-vuotta ja sinä aikana joukkueharjoituksia ja kokemusta lajista on kertynyt. Pyrinkin käyttämään sitä kokemusta hyväksi tässä kirjoituksessa ja saamaan vastauksia kysymyksiin.  Valmentajien rooli on miettiä millä oppimistyyleillä pelaajat oppivat parhaiten. Peli opitaan mielestäni pelaamalla ja pelinomaisilla harjoituksilla.

Pallopelien opettaminen

Ihmiset ovat erilaisia oppijoita ja sen perusteella oppiminen tapahtuu erilaisten oppimistyylien mukaan. Jokaisella on jokin vallitseva oppimistyyli, mutta jokainen voi vaihdella tiedon prosessointitapaa riippumatta omasta vallitsevasta tyylistä. On olemassa erilaisia määritelmiä tyyleille. Yksi tunnetuin luokittelee ihmiset auditiivisiin (oppii parhaiten kuulemalla), visuaalisiin (oppii parhaiten näkemällä) ja kinesteettisiin (oppii parhaiten tuntemalla). (Jaakkola 2010, 18–19.) Koska ihmiset ovat erilaisia oppijoita, valmentajalla tulisi olla myös erilaisia opetusmenetelmiä käytössään.

Eräs kouluni opettajista kysyi kysymyksen: mitkä ovat valmentajan tärkeimmät ominaisuudet?. Ja minä vastasin yhtenä ominaisuutena lajitaidon. Opettaja oli sitä mieltä, että sillä ei ole mitään väliä osaako valmentaja pelata itse esim. jalkapalloa, mutta kunhan hän osaa opettaa sitä. Aloin miettimään asiaa monelta eri kantilta ja se herätti paljon kysymyksiä. Joudun myöntämään kylläkin sen, että se ominaisuus ei ole niin tärkeä  mitä heti aluksi tuli mieleen, mutta kyllä siitä hyötyä ainakin on. Perustelen asian sillä, että pelaajat jotka oppivat kinesteettisesti, he näkevät valmentajan antaman esimerkin. Esim. jalkapallossa taitoharjoituksessa jossa pallo otetaan reidelle haltuun ja palautetaan ilmassa jalalla toiselle pelaajalle. Valmentaja katsoo suorituksen jolloin hän OSAA auttaa pelaajaa tekemään suorituksesta mahdollisemman hyvän. Esim. vartalon asento, jalan asento, rytminvaihdokset. Tämä esimerkki pätee enemmänkin nuorten valmennuksessa, jossa mielestäni kuuluisi olla enemmän valmentajia joilla olisi oma peliura takana. Toki nykyisin on käytössä hienoa tekniikkaa jolloin valmentaja voi näyttää esim. videokamerasta "oikeaoppisen suorituksen" jolloin kinesteettiset oppijat oppivat. Itsellä on kokemusta molemmista valmentajista joilla on erilainen tausta ja pidän lajitaustan omaavaa valmentavaa parempana vaihtoehtona ainkin psyykkisesti ajateltuna. Nuorelle pelaajalle on iso juttu saada kenties oma idoli valmentajaksi. Ainakin itse muistan omalta nuoruusvuosilta kaikki valmentajat ja apuvalmentajat ketkä olivat entisiä pelaajia. He olivat roolimalleja ja ne jäivät mieleen. Oppimisen kannalta kumpi sitten on parempi, sitä en osaa sanoa. Aikuisten valmennuksessa näkee paljon enemmän valmentajia joilla ei ole kokemusta omasta pelaajaurasta esim. Arsene Wenger, Arsenal. Aikuisilla pelaajilla on jo lajitaitoa karttunut joten he eivät enää tarvitse ketään näyttämään suoritusta edeltä. Oma kokemus seurojen halukkuudesta palkata entisiä pelaajia etenkin nuorisovalmennukseen tukee tätä teoriaa. Itseäni on myös pyydetty valmentamaan nuoria ja kun sanoin, että en minä osaa valmentaa tai ainkaan en tiedä kun en ole kokeillut niin minulle vastattiin, että olethan sinä pelannut monta vuotta joten kyllähän sinä tiedät jo paljon. Tämä vain vahvistaa sitä että lajitaitoa pidetään suurena valttina valmennuksessa. Ollaanko sitten seuroissa tarpeeksi perillä miten nuoret oppivat pelin ja tarvitsevatko he siihen lajitaidon omaavan valmentajan vai pelkästään valmentajan joka on opiskellut lajia pelkästään teoreettisesti?

Oppimisteoriat

Humanistinen oppimisteoria

Humanistinen oppimisteoria pohjaa fenomenologiseen filosofiaan. Ihminen on sen mukaan aktiivinen toimija ja hänellä on oppimisestaan sekä vastuu että vapaus.Ihmisellä on teorian mukaan luontainen itsensä toteuttamisen tarve ja siten opettajan rooli on eräänlainen sivustaseuraajan ja auttajan rooli. Tässä roolissa opettaja asettaa oppilaille ainoastaan välttämättömät rajat ja suunnat. Opetuksessa korostetaan yksilön omaa ainutlaatuista arvoa ja pyritään kunkin oppilaan kasvattamiseen persoonana. Siihen nähdään keinoina yksilölliset tavoitteet ja yksilöllinen arviointi. Arvioinnissa pyritään myös välttämään mahdollisuuksien mukaan muihin vertaamista ja siirtymään oppilaiden itsearvointiin. Opetuksen tavoitteena on oppilaan kokonaispersoonallisuuden kasvattaminen ja muistitietoa pidetään vain kasvattamisen välineenä. (Tampereen Yliopisto 2012)

Humanistista oppimiskäsitystä on jalkapalloilun yhteydessä käytetty usein isojen pelaajatarkkailu- ja leiritapahtumien yhteydessä. Leirille on esimerkiksi kutsuttu eri pelipaikkojen pelaajia ympäri Suomea usean joukkueen verran. Leirin yhteydessä pelatuissa peleissä ei pelaajia ole välttämättä ohjeistettu muutoin kuin kertomalla heidän oma pelipaikkansa, ohjattu pelaamaan omilla vahvuuksillaan sekä kehottamalla pelaajia olemaan jännittämättä liikaa ja näyttämään sen minkä osaa. Pelaajatarkkailun näkökulmasta oppimisteoria tukee pelaajan omatoimista vastuunkantamista sekä ongelmatilanteista selviämistä yhteistyössä muiden pelaajien kanssa, mutta myös otaksuttavasti se vähentää tilanteen tuomaa jännitystä. (Vehkakoski 2011)

Pelikäsitys

Pallopelejä opetettaessa ja lajeissa joissa pelikäsitys on keskiössä tulisi harjoitusten olla mielestäni ehdottomasti pelinomaisia. Avaan asiaa esimerkin avulla. Kuvitellaan Jalkapalloharjoitus jossa harjoitellaan syöttelyä, keskittämistä, liikkumista ja maalinteko yms. Yksinkertaistettuna keskikenttäpelaaja syöttää pallon eteenpäin kärkimiehelle, kärkimies palauttaa pallon kk-pelaajalle, kk-pelaaja syöttää pallon laitaan laitapelaajalle, laitapelaaja kuljettaa pallon päätyä kohti josta pelaaja keskittää pallon maalille. Laitapelaajan kuljetuksen aikana kk-pelaaja ja kärkimies ovat menneet maalille tarkoituksena maalinteko. Klassinen harjoitus jota valmentajat käyttävät paljon harjoituksissaan. Kysymys kuuluu: Kehittääkö kyseinen harjoitus pelaajien peliälyä? Missä ovat vastustajat? Pelaajat harjoittelevat jotain mikä harvoin jos koskaan tapahtuu jalkapallopelissä. Eli sitä että ei ole vastustajaa ketä harhauttaa, ei vastustajaa joka taklaisi sinua, ryöstäisi sinulla pallon. Eli harjoitus ei ole silloin pelinomainen. Jotta harjoituksesta saataisiin pelinomainen joudutaan harjoitukseen lisäämään puolustajat. Näille edellämainituille pelaajille laitetaan niille puolustuspelipaikoille kuuluvat puolustajat. Keskuspuolustaja, laitapuolustaja, puolustava keskikenttämies. Nyt pelaajat joutuvat aidompaan tilanteeseen kuin se, että ei olisi vastustajia. Eli simuloidaan tapahtumia pelinomaisesti. Nyt pelaajat joutuvat harhauttamaan vastustajansa, heillä on vähemmän aikaa tehdä ratkaisuja ja he joutuvat miettimään miten tilanne voitaisiin ratkaista jotta maalinteko onnistuisi. Mielestäni pallopeleissä on turha harjoitella sillä tavalla mikä ei tule tapahtumaan itse pelissä. Pelaajat voivat syötellä harjoituksissa keskenään ilman vastustajia, mutta miten se kehittää pelaajaa? Pelaaja ehkä oppii ottamaan pallon hyvin haltuun jalalla, reidellä, rinnalla ja jopa päällä, mutta kun muutetaan harjoitusympäristöä pelinomaisemmaksi eli siten, että lisätään vastustaja häiritsemään haltuunottoa ja syöttämistä tilanne muuttuu täysin. Harjoitus voidaan keskeyttää välillä ja valmentaja voi kysyä pelaajilta miten he onnistuisivat parhaiten maalinteossa ja mitä erilaisia suorituksia tulee tehdä. Tämä valmennustyyli kehittää mielestäni parhaiten koska pelaaja joutuu itse ajattelemaan asioita eikä toimimaan vaan kuin robotti ilman omaa ajattelukykyä.

Lauri Hakala kertoo blogissaan pelikäsityksestä seuraavaa: Yleisesti peliäly on tietoa tai tunnetta siitä, mitä kentällä seuraavaksi tapahtuu, ja sitä kautta kykyä ennakoida liikkeitä. Toisinkuin usein luullaan, hyvä pelikäsitys ei kuitenkaan ole mikään geneettinen ominaisuus, joka joillakin ihmisillä on, ja joillakin ei. Se on aina, joka kerta, harjoittelemalla saatu taito, joka sinunkin on mahdollista oppia. Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että pelinluku tarkoittaa katseen irrottamista pelivälineestä ja sen siirtämistä muihin pelaajiin.

Hyvänä esimerkkinä ”peliälystä” käyvät maailman parhaat shakin pelaajat. He voivat tunnistaa ja muistaa ulkoa jopa tuhansia erilaisia laudan peliasetelmia. Tämä on, kuten todettu, kiivaan harjoittelun tulosta. Samalla tavalla parhaat lentopallon pelaajat, muistavat tuhansia erilaisia pelikentällä tapahtuneita tilanteita. Heille kehittyy ominaisuus ”tuntea” mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tämä on toinen tärkeä argumentti pelinomaisuuden ja sattumanvaraisen harjoitusympäristön luomiseksi. Pelissä kaikki on mahdollista, ja sinun tulee kyetä lukemaan vastustajan peliä katsomalla passaria, syöttäjiä, ja hyökkääjiä oikea-aikaisesti saadaksesi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Pikkuhiljaa hermostoosi muodostuu oma ”lentopallokirjasto”, jonka avulla opit muistamaan tilanteita ja lukemaan peliä paremmin ja paremmin.

Edellä mainitut motoriset ohjelmat ovat käskyjä liikkeistä ja niiden ajoituksesta. Koska hyvä pelikäsitys auttaa sinua nimenomaan ennakoimaan tilanteita ja ajoittamaan liikkumisen paremmin, liikkeesi ja visuaalinen muistisi ovat yhtä ja samaa kirjastoa. Lentopallo onkin joskus määritelty visuaaliseksi, motorisia taitoja vaativaksi peliksi. (Hakala)

Pohdinta

Käyttöteorian teko oli tuskainen prosessi mutta oppimisen kannalta aivan loistava prosessi. Kun vain saisi kaikki ajatukset kirjoitettua ylös mitä mielessä on pyörinyt, niin olisi saanut enemmän laajuutta työhön. Opetusmenetelmistä TGFU oli minulle aivan tuntematon käsite ennen kurssin alkamista mutta tavallaan sen opetusmenetelmän kannalla olen aina ollut, en ole vain tiennyt sitä. Allekirjoitan kyllä täysin sen, että peli opitaan pelaamalla mutta silloin valmentajalla tulee suunnitella harjoitukset siten että pelaajat eivät kyllästy itse peliin. Peliharjoituksista tulee tehdä erilaisia ja monipuolisia ja vaihdella pelaajien lukumäärää jotta saadaan pietettyä mielenkiinto yllä. Parhaiten se onnistuu mielestäni laajalla ”harjoituspankilla” ja sillä että harjoitukset pysyvät tehokkaina eikä liian pitkinä ajallisesti. Opettajan ohjeissa oli että käyttöteorian luominen ei periaatteessa lopu koskaan joten ei tämä täydellinen työ voi ja tuskin koskaan tulee olemaankaan, mutta toivottavasti sain puristettua itsestäni ajatuksia peleistä ja pelin oppimisesta!

Jee kohta pelataan!!!

LÄHTEET:

Sami Vehkakoski. Ongelmanratkaisukeskeinen opetusmalli ohjattaessa jalkapalloilua siirtymävaiheittain. Opinnäytetyö. Vierumäen yksikkö. 2011

Tampereen yliopisto. 2012. Oppimisteoriat. Osoitteessa:

http://www.cs.uta.fi/ipopp/www/ipopp99/maijanen-tuomola/teoria/teoria1.htm. 13.11.2012.

Jaakkola, T. 2010. Liikuntataitojen oppiminen ja taitoharjoittelu. Juva: PS-Kustannus.

Lauri Hakalan blogi osa 54. Osoitteessa:  

http://www.hotsport.info/index.php?option=com_content&view=article&id=1610:hakalan-blogi-osa-54-pelaamaan-oppiminen-ja-kehittyminen&catid=39:hakalan-blogi